”Sulla on vissiin jo vakituinen työpaikka?”

1496393_10152043331084724_1504664545_oKuullessani tuon kysymyksen punastun aina. Sadasosasekuntien aikana käyn lukuisia selityksiä läpi. Mietin, onko minussa jotakin vikaa. Pidetäänkö minua huonona työntekijänä, jos kerron totuuden.

Niin, kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla vakituinen työsopimus, sillä olenhan suorittanut kaksi korkeakoulututkintoa ja työkokemusta on kertynyt kymmenen vuoden aikana lukuisista erilaisista medioista. Ainakin minun vanhemmillani oli ikäisenäni vakituinen, tai edes määräaikainen työsopimus. Ja niin muuten on nykyään samanikäisillä ystävilläni, jotka vain valitsivat toisenlaisen alan.

Minä ja monet kolmekymppiset kollegani vain haaveilemme sellaisesta ylellisyydestä kuin vakituinen työsopimus.

Todellisuudessa työskentelen vuoden ympäri aina, kun muut ovat lomalla tai sairaana. Pisin määräaikainen työsopimukseni vuosien varrella on kestänyt viisi kuukautta, suurin osa vain kesäkuukaudet. Suurimman osan työurastani olen tehnyt TTT-sopimuksella, eli nollasopimuksella. Palkallisesta lomasta en ole nauttinut koskaan. Tuuraan pahimmillaan muutaman tunnin varoitusajalla, valvon öitäni ja narskutan hampaitani – varsinkin kuukauden alut ovat pahimpia, kun kalenteri ammottaa tyhjyyttään. Mietin mielessäni, miten maksan vuokran, olenko tehnyt työni huonosti, eikä minua kutsuta siksi enää töihin. Pahinta on jatkuva epävarmuus.

Synkimmillä hetkillä mietin, kuinka paljon parempi työntekijä minun pitäisi olla saadakseni varmemmat työolot.

Sitten ryhdistäydyn, teen päiväsuunnitelmat ja mietin työsopimukseni hyviä puolia. Voin aina kieltäytyä työvuoroista, niin halutessani. Minulla on enemmän vapaa-aikaa kuin tuttavillani. Työni ei koskaan ole tylsää, sillä saan työskennellä eri osastoilla sekä medioissa ja tärkeimpänä saan tehdä unelmieni työtä elääkseni.

Kun lopulta puhelu yllättäen tulee, häivytän ikävät ajatukset mielestäni, perun kaikki tekemäni suunnitelmat ja lähden töihin paikkaamaan. Jatkuvasti, useita kertoja viikossa.

Operaatio Vakiduunin ja esimerkiksi toimittaja Jussi Virkkusen ansiosta keskustelu nollatuntisopimuksista käy eduskuntavaalien alla kiivaana. En todellakaan osoittele työnantajiani sormella tilanteestani, vaan haluan kuvailla niitä tunteita, joiden kanssa olen elänyt jo vuosia. Toisaalta olen onnekas ja kiitollinen, koska en ole saanut yt-neuvotteluissa kenkään enkä joudu elämään ”liiton rahoilla” haluamattani.

En vastusta nollatuntisopimuksia, sillä niiden ansiosta esimerkiksi töiden ja opintojen yhdistäminen on helpompaa. Mutta lakeihin on saatava muutoksia ja asenteiden on muututtava. Epävarmuus syö niin henkisesti kuin fyysisesti nuoria. Miten he jaksavat työuransa loppuun, jos työelämä polttaa heidät jo varhain?

Next Post

Previous Post

© 2017 Toimittajaosuuskunta Kursiivi

Theme by Anders Norén